Mieletön puukökkä

Johan sitä tuli mainittua aiemmin, että projekti pääsi hieman paisumaan. Siispä muiden hymistellessä kaikkea ihanaa ja keväistä pääsiäisenä meillä kaadettiin edelleen puita. Tulin keulineeksi asian kanssa niin paljon, että kutsuin veljet perheineen äiteen tyä toiseksi pääsiäispäiväksi klapikökkään. Pitihän niitä puita olla sitten niin paljon ettei pääse kukaan sanomaan tyhjällä kärryllä ajelusta eikä sekään pahitteeksi ole jos kaupunkilaistuneet velimiehet oli illalla väsyneitä.

Sitä tuntee ihminen itsensä niin kovin pieneksi tiiratessaan niskat lähes sijoiltaan puuta joka pitäisi saada kumoon. Ahdistavaa tunnelmaa ei yhtään lievitä tietoisuus siitä, että tätä lajia riittää vielä pitkään Joutoeläintilalla.

Ei muuta kun köyttä kiinni puuhun, nää on jo sitä mittaa että vetämättä ei kaadeta. Etenkään kun tupla-bonuksena hommassa on se, että kaatotila on melko kapea ja kaikkialla ympärillä on joko korkeita puita tai muuta estettä.







Koskapa akkuvammainen traktori ei halunnut osallistua tähän urakkaan, vetopesti lankesi urhean maastokulkineen harteille. Ja allekirjoittanut vetämään - elämänsä ensimmäistä kertaa, kuinkas muutenkaan. Se on muuten ihan vaan vähän jännittävää touhua, kun istut ratin takana pakki päällä ja silmäilet puuta miettien että yltääköhän se tänne asti. Kaatuessaan se näyttää koko ajan enemmän siltä että todellakin se yltää!! Todellisuudessa ei sitten ollut edes lähellä, komeasti tanner tömisi kaikesta huolimatta. Pieni ylpistymisen tunne valtasi mielen onnistuneesta vedosta, mähän oon ihan ammattilainen tässä!






Ihaillessani onnistunutta kaatoa oli tämä näky hieman pysäyttävä. Edellisenä päivänä kaadettu iso puu koki melkoisen kolhun toisen rysähtäessä päälle köllöttelemään. Pieni muistutus itselle paristakin asiasta; siitä, että ne turvatoimet ei todellakaan ole liioiteltuja näissä hommissa sekä siitä, että on ihan perusteltua kaataa liian lähellä rakennusta olevia osasta vaurioituneita tai jopa pystyynkuolleita puita.











Koskapa ehdin jo pitää ensimmäisen puun jälkeen itseäni suurenakin metsurinaisena (kyllä, maasturista käsin on helppo olla metsuri), niin pitihän sen seuraavan mennä sitten aivan kätöseen. Puu oli edellistä pienempi, mutta hankalasti vino aivan väärään suuntaan. Tunsin kyllä autoon että köysi löystyy, kaasua painaessa ainut liikehdintä oli alaspäin kun maasturi kaivautui auringonpaisteessa pettäneeseen hankeen.

Puuhan käytti tilaisuuden häikäilemättömästi hyväkseen ja laittoi maate ankkojen tarhan katetun osan päälle - minnepäs muuallekaan. Jos olisi päässyt ruma sana asian tiimoilta niin kertoisin siitä nyt. Kaikesta päätellen hyvin tehty katos kun ei juurikaan hajonnut. Ja ankathan on puu-urakalta piilossa sisätiloissa. Olisihan tuo puun pilkkominen varmasti ollut mukavampaa maassa, mutta näyttipä tuo tuonne ylöspäinkin sujuvan ;)

Lähes kaikki tälle keväälle päätetyt puut on nyt kumossa ja äiteellä on ens talven polttopuut. Lauantaina tuikattiin kokko tuleen ja voin kertoa että oli ihmiskunnan tunnetun historian vastentahtoisin kokko. Ei syty, ei millään. Ei pala, ei millään. Työn ja tuskan takana oli tuonkin kasan polttaminen, aikomuksena ollut risujen lisääminen sai jäädä. Jotenkin sitä luulisi että kuivat risut palaisi tosta noin vaan kuivalla säällä. Ei pidä luulla vaan pitää tietää....

Tiistaista tuli sitten lähes täydellinen lepopäivä. Kropasta löytyi sellaisia lihaksia joiden olemassaoloa ei tiennytkään ja ne kaikki oli luonnollisesti todella kipeitä. Sen verran päätettiin puhdetöitä tehdä, että vähän kyhöstetään risuja ettei niitä tarvi juhannukseen saakka polttaa. Vaan kas, nepäs roihahtikin iloiseen liekkiin ja poltetuksi tuli lähes kaikki jäljellä olleet risut. Kai ne oli sitten kuivuneet lisää tuulessa ja auringossa, kettuilulta se silti tuntui.

Soutulavittan tarina

Joutoeläinfarmari on sitä lajia eläjiä, jotka arvostaa itseä vanhempia asioita. Pidän kovasti tarinoista, joissa seikkailee jokin suvussa triljoona sukupolvea ollut esine tai jotain joka on tietyllä paikalla "ollut aina".

Joutoeläintilalla on vanha tupa. Sellainen ihan sympaattinen pieni talo. Siinä ei ole asuttu vuosikymmeniin ja edeltävä asukas on uudisrakennuksen myötä muuttanut tuvan pajanteeksi. Jaa että mikä on pajanne? No se on sellainen pajantapainen kyhäelmä, tuvan seinään on vedetty moottorisahalla reikä sekä laitettu ei-täysin-tiiviit peltiset pariovet ja lattiassa on rasvamonttu. Vanhan rakennuksen raiskaamista, sanon minä.

Sinänsä asiassa ei paljon menetetä, koska vanha tupa on todella lähellä tietä. Ei siitä asumusta itselleen olisi saanutkaan, mutta on se silti vähän surullisen näköinen. Asiaan tulee muutos, tuvasta on nimittäin jo Kartanon rakennuslupia haettaessa tehty toimenpideilmoitus että se puretaan tässä rakennustoiminnan yhteydessä.

Vanhasta kalustosta ei tuntunut olevan jäljellä mitään muuta kuin yläkerrassa oleva, entisöimistä kaipaava sivustavedettävä. Se on surullista. Vanhoihin rakennuksiin vain jotenkin kuuluu tiettyjä asioita, joidenkin juttusten vain kuuluu olla "aina" jossain. Kai se on jonkinlainen feng shui jokaisessa tilassa.

Vanhaa navettaa purettaessa vuonna 2009 löytyi riemastuttava määrä aarteita navetan ylisiltä. Oli pientä sälää kuten lääkepulloja ja lapsen kengät, ja vähän isompaakin mm kelkka ja soikko. Ja Joutoeläinfarmarin iloksi soutulavitta elikkäs keinutuoli. Lähes kokonaisena ja vain kolmeen osaan hajonneena! Päätin heti silloin että tämä pidetään ja tämä kunnostetaan. Soutulavitta säilöttiin autotalliin odottamaan aikaa parempaa.

Parempi aika koitti sitten 2016. Joutoeläinfarmarilla on eno, joka on todella taitava käsistään. Hänen käsialaansa on mm Joutoeläinfarmarin piian peili. Enolta sitten tiedusteltiin että korjaisiko soutulavittan ja lupasi tuo korjata. Joitain palikoita puuttui kokonaan, toinen jalas oli poikki ja kaikki liitokset oli väljääntyneet. Tuoli heinänhakumatkalla traktorin kauhaan ja menoksi! Tänään hain ehjätyn mööpelin enolta. Tuli kyllä hieno! On sääli, että alkuperäisestä tekijästä ei löytynyt tietoa, enonikin oli tutkinut tuolia sillä silmällä jos löytäisi viitteitä tekijästä. Niin, käsityönä tehtyihin huonekaluihin tosiaan jää puusepän käden jälki ja tekijän voi tunnistaa muustakin kuin signeerauksesta!

Soutulavitta tilapäissijoitettiin samaan osoitteeseen kuin niin moni muukin Kartanon valmistumista odottava huonekalu - Äiteen tyä. Joutoeläinfarmarin äidin nurkat on todella kysytty säilytyspaikka kaikenlaisille hankinnoille. On herätehankintoja, antiikkilöytöjä ja Kartanon alkuperäinen sivustavedettävä entisöinnissä käytettynä. Ja mm extempore käteen jäänyt piano.

Kaunis vanha soutulavitta on Joutoeläinfarmarille hyvin merkityksellinen mööpeli. Kuten jo mainitsin, pidän siitä että joitain asioita kulkee suvussa tai paikassa sukupolvesta toiseen. On jotenkin hienoa että se jokin on nähnyt niin paljon enemmän kuin minä (kyllä, puisissa huonekaluissa on sielu). Tämä tuoli vain kuuluu tänne. Se on ollut jo vanhassa tuvassa ja sille on paikka Kartanon tuvassa. Toisekseen merkittävää on nyttemmin enoni kätten jälki - kuten puusepästä niin myös entisöijästä/korjaajasta jää oma jälkensä huonekaluun. Ihailen ja arvostan suuresti enoni kädentaitoa, hänen töitään on jo useampi lahjaksi saatuna ja pyynnöstä tehtynä. Eikä nämä varmasti tähän lopu. Ja mikä sen paremmin vaatimattoman tekijänsä kehuu, kuin hieno työnjälki.

Se tunne, kun projekti hieman paisuu...

Alkaa olla Joutoeläinfarmarin projekteissa aina sama kaava. Ensin suunnitellaan joku suht nopea ja helppo juttu, toteutusvaiheessa asia alkaa rönsyilemään ja lopulta käsissä onkin mieletön urakka.

Kanien rivitalon purkaminen on edennyt hitaasti mutta varmasti. Tai purkaminen itsessään ei ole edistynyt, mutta uusien yksiöiden teko on. Alkuperäinen suunnitelmahan oli tehdä yksinkertainen kehikko lattiaa vasten, liittää siihen valmiista kettuhäkistä seinät ja katto sekä tehdä luukku katon sijaan sivulle. Nuo turkistarhojen käyttämät verkot on siitä hyviä, että ne pitävät muotonsa hyvin ilman tukirakenteitakin. Noh, ei tullut suunnitellun kaltaista, tuli tälläinen.

Onhan tuo nyt paljon hienompi kuin alkuperäinen suunnitelma, mutta samaa kyytiä huomattavasti työläämpi. Etenkin kun näitä jänöjä on vähän useampi ;) Sitä vielä mietin, että laudoitanko tuon "hyllyn" alaosan takaseinästä kokonaan umpeen, vähän sellaiseksi pesäkolon tapaiseksi. Saa mennä pitkäkorva sitten koloon jos siltä tuntuu. Kokemuksen perusteella arvelen, että tulevat makoilemaan pääasiassa tuossa "hyllyllä". Toiseen päätyyn tulee kanille ovi, olen totaalisen kyllästynyt nostelemaan niitä katon luukusta ulos. Uskon että jänötkin arvostavat sitä että saavat ihan itse loikkia ulos asumuksestaan. Sivut tulee kettuverkosta ja katoksi teen verkotetun kehikon jonka voi kokonaisuudessaan nostaa sivuun - helpottaa siivousta kun sinne asumukseen pääsee ihan rehtiin seisomaan.

Puu kaatuu!

Toinen komeasti hyppysistä karannut projekti on tämän kevään puiden kaato. Alkuperäinen suunnitelma oli kaataa viisi isoa ja kaksi pientä puuta ankkatarhan laajennuksen ja alkuperäisestä ajatuksesta laajentuneen kiviaita-projektin tieltä. Puiden kaataminen on nyt aloitettu. Kaadettuna on kuusi isoa ja kaksi pientä puuta - luonnollisesti näistä yksikään ei ole niitä alkuperäisen suunnitelman puita. Puolustaudun sillä, että tuossa tallin mäessä on suht' kapea tila ja osa kaadettavista puista on ihan julmetun kokoisia. Koskapa nämä tallin alapuolella olevat puut pitänee kaikki kaataa, niin onhan se järkevääkin aloittaa sellaisista, joilla saa tehtyä kaatotilan niille hankalille.

Ennen ja jälkeen. Seuraavaksi olisi työtehtävänä purkaa muutamassa puussa kiinni oleva, osittain romahtanut hevosten sääsuoja. Sitten jatkuu puiden kaataminen.

Näissä kuvissa ensimmäisen kaatopäivän saalista. Ihan asiallinen kasa polttopuuta ja toinen kasa myöhempään käyttöön pätkittyjä puita. 

Vasemmassa kuvassa näkyy mainittu katos, taustalla ankkatarha ja osa niistä alkuperäisen suunnitelman isoista puista.

Mitähän se hullu NYT tekee?

En tiedä näkikö kukaan, mutta jos näki niin takuulla ajatteli otsikon mukaisesti. Kaivoin nimittäin lumilapiolla polkua pellolla.

Viime viikolla satoi reippaasti lunta ja osa tämän talven tarhoista on noin 500 metrin päässä tallista. Totesin että umpeen satanut polku on avattava, en vaan jaksa umpihangessa raahata heiniä tarhoihin ja kuljetella hevosia. Osasta sen verran ripeitä etenijöitä nuo hummat, että siinä saa polkuakin pitkin laittaa tossua toisen eteen ihan tosissaan.


Jaa että miksi lapiolla kun on traktorikin? No, laskin että homma on hoidettu samassa ajassa mitä menee siihen että traktori on ensin lämmityksessä ja sitten availen väliaitoja niin paljon että koneen saa ajettua pelipaikalle. Koirat sai tulla mukaan, siinä nekin saivat samalla lenkkiä kun umpihangessa puuhasivat. Jos olisin puolessa välissä urakkaa ajatellut että olisi vaan pitänyt tehdä koneella, niin kertoisin siitä nyt ;)

Siinä sitä sitten on, valmista baanaa. Lepotauot huomaa polussa olevista mutkista, selkää suoristaessa ja henkeä tasatessa on hyvää aikaa tarkistaa suuntaa. Reipas avustajakin kaivuutyöhön löytyi :)

Kauniin aurinkoisen sään innoittamana kamerakin ulkoili eilen. Yritin ottaa "ennen" -kuvaa jossa näkyisi tallipihan nykyinen näkymä kokonaisuudessaan. Keli oli tähän tarkoitukseen liian aurinkoinen, palaan siihen sitten vähemmän kirkkaana päivänä. Kuva pitää saada, niin paljon olen harmitellut erilaisten projektien yhteydessä että kun ei ole sitä lähtökohtaa kuvattuna. Niitä "tästä lähdettiin ja tähän tultiin" -kuvia on mukava katsella myös muiden projekteista.

Onneksi aina voi kuvata koiria jos muut kuvat ei onnistukaan ;)