Mieletön puukökkä

Johan sitä tuli mainittua aiemmin, että projekti pääsi hieman paisumaan. Siispä muiden hymistellessä kaikkea ihanaa ja keväistä pääsiäisenä meillä kaadettiin edelleen puita. Tulin keulineeksi asian kanssa niin paljon, että kutsuin veljet perheineen äiteen tyä toiseksi pääsiäispäiväksi klapikökkään. Pitihän niitä puita olla sitten niin paljon ettei pääse kukaan sanomaan tyhjällä kärryllä ajelusta eikä sekään pahitteeksi ole jos kaupunkilaistuneet velimiehet oli illalla väsyneitä.

Sitä tuntee ihminen itsensä niin kovin pieneksi tiiratessaan niskat lähes sijoiltaan puuta joka pitäisi saada kumoon. Ahdistavaa tunnelmaa ei yhtään lievitä tietoisuus siitä, että tätä lajia riittää vielä pitkään Joutoeläintilalla.

Ei muuta kun köyttä kiinni puuhun, nää on jo sitä mittaa että vetämättä ei kaadeta. Etenkään kun tupla-bonuksena hommassa on se, että kaatotila on melko kapea ja kaikkialla ympärillä on joko korkeita puita tai muuta estettä.







Koskapa akkuvammainen traktori ei halunnut osallistua tähän urakkaan, vetopesti lankesi urhean maastokulkineen harteille. Ja allekirjoittanut vetämään - elämänsä ensimmäistä kertaa, kuinkas muutenkaan. Se on muuten ihan vaan vähän jännittävää touhua, kun istut ratin takana pakki päällä ja silmäilet puuta miettien että yltääköhän se tänne asti. Kaatuessaan se näyttää koko ajan enemmän siltä että todellakin se yltää!! Todellisuudessa ei sitten ollut edes lähellä, komeasti tanner tömisi kaikesta huolimatta. Pieni ylpistymisen tunne valtasi mielen onnistuneesta vedosta, mähän oon ihan ammattilainen tässä!






Ihaillessani onnistunutta kaatoa oli tämä näky hieman pysäyttävä. Edellisenä päivänä kaadettu iso puu koki melkoisen kolhun toisen rysähtäessä päälle köllöttelemään. Pieni muistutus itselle paristakin asiasta; siitä, että ne turvatoimet ei todellakaan ole liioiteltuja näissä hommissa sekä siitä, että on ihan perusteltua kaataa liian lähellä rakennusta olevia osasta vaurioituneita tai jopa pystyynkuolleita puita.











Koskapa ehdin jo pitää ensimmäisen puun jälkeen itseäni suurenakin metsurinaisena (kyllä, maasturista käsin on helppo olla metsuri), niin pitihän sen seuraavan mennä sitten aivan kätöseen. Puu oli edellistä pienempi, mutta hankalasti vino aivan väärään suuntaan. Tunsin kyllä autoon että köysi löystyy, kaasua painaessa ainut liikehdintä oli alaspäin kun maasturi kaivautui auringonpaisteessa pettäneeseen hankeen.

Puuhan käytti tilaisuuden häikäilemättömästi hyväkseen ja laittoi maate ankkojen tarhan katetun osan päälle - minnepäs muuallekaan. Jos olisi päässyt ruma sana asian tiimoilta niin kertoisin siitä nyt. Kaikesta päätellen hyvin tehty katos kun ei juurikaan hajonnut. Ja ankathan on puu-urakalta piilossa sisätiloissa. Olisihan tuo puun pilkkominen varmasti ollut mukavampaa maassa, mutta näyttipä tuo tuonne ylöspäinkin sujuvan ;)

Lähes kaikki tälle keväälle päätetyt puut on nyt kumossa ja äiteellä on ens talven polttopuut. Lauantaina tuikattiin kokko tuleen ja voin kertoa että oli ihmiskunnan tunnetun historian vastentahtoisin kokko. Ei syty, ei millään. Ei pala, ei millään. Työn ja tuskan takana oli tuonkin kasan polttaminen, aikomuksena ollut risujen lisääminen sai jäädä. Jotenkin sitä luulisi että kuivat risut palaisi tosta noin vaan kuivalla säällä. Ei pidä luulla vaan pitää tietää....

Tiistaista tuli sitten lähes täydellinen lepopäivä. Kropasta löytyi sellaisia lihaksia joiden olemassaoloa ei tiennytkään ja ne kaikki oli luonnollisesti todella kipeitä. Sen verran päätettiin puhdetöitä tehdä, että vähän kyhöstetään risuja ettei niitä tarvi juhannukseen saakka polttaa. Vaan kas, nepäs roihahtikin iloiseen liekkiin ja poltetuksi tuli lähes kaikki jäljellä olleet risut. Kai ne oli sitten kuivuneet lisää tuulessa ja auringossa, kettuilulta se silti tuntui.