No olipa vaisu kesä

Vai voiko tätä viimeisen ties miten pitkän ajan Suomessa vallinnutta keliä edes kutsua miksikään vuodenajaksi? On vain sadekausi. Pitkä sadekausi.

Aika moni blogi ilmoitti alkukesästä jäävänsä tauolle. Joutoeläintilalla ei ollut mitään suunnitelmaa mistään kesätauosta, mutta näemmä tauko tuli. Toisaalta, jos ei ole mitään tapahtumia niin tyhjästä on paha nyhjästä kerrottavaa ;) Ei mitenkään kasapäin jää jälkipolville kerrottavaa tämän "kesän" aikaansaannoksista, toivottavasti syksy olisi nyt suotuisa kelien ja oman huvituksen suhteen.

Jotain valmistakin

 

 

Ankkalampi on sentään otettu käyttöön tässä elokuun puolen välin jälkeen. Lampi on tyhjästä nyhjästy eli kaivettu paikkaan jossa ei mitään lampea alunperin ollutkaan. Täytyy todeta, että kyllä kannatti. Kannatti ensin vähän vaivata päätään että mihin se tehdään ja kannatti lampi kaivaa! Koskapa Joutoeläintila sijaitsee rinnetontilla, niin alhaalla oleva pelto on ollut aina tosi märkä. Ja kun se on vielä savinenkin niin melkoista litkua se on aina märillä keleillä ollut. Ja märkää keliähän nyt on riittänyt, lampi on jo pari viikkoa ollut ihan ääriään myöten täynnä.

Lammen sijainti mietittiin siten, että siihen ympärille saa rakenneltua ankoille kunnollisen paikan joka ei kuitenkaan ole liian kaukana tallista jossa mm. rehuja säilytetään. Lampi kaivettiin viime vuonna, ja ainakin Joutoeläinfarmari hieman yllättyi siitä että se alkoi heti pitämään vettä. Olen toki noudattanut Puutarhurilta saamiani ohjeita siitä, että savea ei saa päästää kuivumaan. Olin kuitenkin varautunut siihen että asian kanssa joutuu enemmänkin painimaan. 

Menneenä keväänä naapuripellolla oli kaivinkone ojia kaivamassa. Kysäisin kaivelijalta että viitsisikö hieman kaivaa lampeen syvyyttä lisää. Kyllä ammattimies on ammattimies! Ei kauaa mennyt kun lampea kaiveli. Tuli syvyyttä mukavasti lisää ja hän siisti samalla kahdelta puolelta reunan selkeämmäksi. Kaivamansa maan nosteli lammen ympärille, tasoitti kauhalla vetämällä ja tiivisti ajamalla kaivurilla päältä. Aivan mahtava juttu! Lammen yhdelle laidalle aloitettu ajotie tuli näin valmiiksi ja on kantanut tosi hienosti koko kesän. Lisäksi reunoja parantamalla ja yhdelle sivulle maata kasaamalla lampi lakkasi uittamasta vettä reunan yli, näin pellon kulmakin on kuivunut. Kaivelin vielä itse lapiolla muutaman tasanteen jotka ovat hieman lammen pintaa ylempänä mutta reunoja alempana. Lammessa on siis ylivuotokouru, josta ylimääräinen vesi lähtee valumaan ojaa pitkin pois. Näin lammen ympäristö ei ala vettymään eikä lampi levene itsestään.

Ankkojen aita ei vielä ole lopullisessa asussaan. Vedin vanhasta ankkatarhasta verkolla jatkoa aitaan ja lammen ympäri että ankat saavat olla lammella niin paljon kuin haluavat. Eivät ole toistaiseksi tulleet sieltä käyttöönoton jälkeen pois, nukkuvatkin lammen rannalla. Tarkoitus on tehdä lammen ympäri verkkoa kestävämpi ja paremman näköinen aita. Pyrin saamaan sen syksyn mittaan tehdyksi niiltä osin kun sen voi tehdä. Yhdeltä reunalta lopullisen aidan tekeminen pitää jättää ensi kevääseen, koska sekä lopullisen ankkatarhan sisältä että reunamilta pitää vielä saada muutamia puita kaadettua.

Kahvakuulailu on niin nähty

 Eilen kerättiin kiviä pellolta. Löytyi aika paljon...Koskapa aloitus venyi aiottua myöhemmäksi, niin saalis vain kipattiin ankkalammen pohjoisrannalle, siitä se kärrätään kiviaidan osaksi sitten kun ehtii.

On melkoisen tehokasta hyötyliikuntaa tuo. Kolmekin tuntia kun kävelee maiharit jalassa äestetyllä pellolla kantaen ja heitellen erikokoisia kiviä, niin tulee jo hieman sellainen olo että urheiltukin on. En oikein jaksa uskoa että innostun maksamaan tunnin kahvakuulajumpasta. Vaikka olisi miten sosiaalista ja saisi pinkin juomapullonkin ;)

Tämän päivän yhtenä urakkana oli ankkojen pienen altaan siivoaminen. Ankoilla on väliaikaisratkaisuna pieni valmisallas tarhassaan siihen saakka että lampi on valmis ja aidat ympärillä. Ankathan on muuten tosi sympaattisia eläimiä, mutta niin sotkuisia että sitä ei edes pysty kuvailemaan. Näiden harrastuksena on mm se, että hiekkaa ja muuta maa-ainesta kolataan nokalla veteen. Tämän seurauksena tänäänkin lapioin altaan pohjalta 20 sentin kerroksen liejua. Tosi hyvä jatkotreeni eiliselle kun kyykisteli altaan äärellä aika monta toistoa - likaisen veden tyhjäyshän suoritetaan luonnollisesti pienellä sangolla äyskäröiden. Eipä tuonne pumppua kannattaisi laittaakaan, tukossa olisi heti.





Aina välillä kuulee ihmettelyä siitä, miksi esimerkiksi kotieläinpihoilla kaikille muilla eläimillä on kasveja tarhassa ja on nättiä ja syötävää ja mukavaa. Niin että miksi ankoilla on yleensä vaan paljas maa ja lätäkkö. No, syy on niinkin yksinkertainen kuin että ei kasva. Ei mikään. Ei varmaan ikinä enää. Kuvassa näkyy oikein hyvin se mihin asti paikalliset lintuset aidan raosta yltää ja siltä alueelta on ihan kaikki syöty. Suurin osa kasveista juuriaan myöten. Tein tuon seiväsaidan viime kesänä ja ihan tarkoituksella sellaisen että ankat yltävät pitämään sen ulkopuolen ja alustan paljaana - ei jää leikkurin ulottumattomiin kasvustoa jota pitäisi trimmerillä viimeistellä.

Milloin minä kiinnostuin puutarhuroitsemisesta?

Joutoeläinfarmarin äitee harrastaa puutarhan pitoa. Siellä on vaikka mitä kasvamassa, harvinaisiakin kasveja. Olen onnistunut tähän ikään mennessä vain kulkemaan perässä kasveja esiteltäessä ja kehumaan että "joo hieno on". Kasvien nimet unohtuu samantien ja jäljelle jää puu, puska ja kukka. Siihen on järki ja kiinnostus riittänyt että syötäväksi tarkoitettuja juttusia kasvatetaan, mutta se kaikki muu touhu on mennyt yli hilseen. "Kyllä suakin sitten kiinnostaa kun on oma paikka", kertoi äitee. Juupa juu...

Vaan kyllä äitee tietää, näemmä. Viime vuonna tehtiin ensimmäiset istutukset. Oli mietitty että mihin laitetaan ja mitä laitetaan ja niitä sitten kasteltiin ja ihmeteltiin. Nyt on sitten kevään puuhana ollut se ennen niin käsittämätön pihan kiertäminen sen tiimoilta että miten kasvit on ensimmäisestä talvestaan selvinneet. Ja varsin hyvältä näyttää, suurin osa on lähtenyt tähän vuoteen reippaasti ja täysissä voimissa. Muutama "saappa nähärä" tuolla vielä on kytättävänä.

Erityisen ilahtunut olen onnenpensaan hyvästä talvehtimisesta. Onnenpensas on yksi niitä harvoja kasveja joista olen tykännyt silloinkin kun muuten en kukkaloille lämmennytkään. Äitee on tämän pensaan omastaan alulle laittanut ja kasvattanut tänne siirtämiseen asti. Paikaksi pensaalle valikoitui Kartanon eteläinen pääty. Koska rajanaapurin rakennukset on suht lähellä rajaa, niin tuohon väliin muodostuu suojainen paikka jahka Kartanokin kasvaa täyteen mittaansa. Pitäisi olla puskalla siinä mukava asustella. Ja mielessäni jo näen miten kauniilta se näyttää tulevina vuosina seinustalla kukkiessaan.

Kevään suurin puutarhaprojekti

Tämän kevään suurimpana projektina on ollut kylän läpi kulkevan tien vierustan ehostaminen. Tai no, sitä vierustaa riittää vielä mutta ehostettu on Kartanon etupihan kohta. Tuohon tuli joitain vuosia sitten istutettua ystävältä saadut viinimarjapensaat, alkuperäinen ajatus oli että hyötypuutarha kiertäisi taloa edestä ja sivulta.

Sittemmin mieli on muuttunut ja viime vuonna istutetut omena- ja luumupuut sekä mansikat ovat talosta viistosti rinteessä. Siinä on valmiiksi hyvä maakin ja sopiva tila hyötypuutarhalle. Viinimarjapensaat muutti siten myös sinne. Leikkasin ne matalaksi muutamia oksia lukuunottamatta, koska niiden hoito on jäänyt vähän heikoksi ja olivat leikkaamisen tarpeessa. 

Omenapuurivistö näkyy kuvan oikeassa laidassa ja luumupuut jää kuvan ulkopuolelle omenapuiden yläpuolella rinteessä. 

Aion aidata koko hyötypuutarhan kunhan ensin keksin että millaisen aidan haluan.

Marjapensaiden tilalle istutettiin rivistö tuijia aidaksi kasvamaan. Kuvissa näkyvä vanha tupa on aiemmin mainitsemani purkuun menevä, joten sen pihalle tuoma suoja tulee häviämään. En halunnut leikattavaa aitaa enkä lehtipuita. Alla olevista kuvista näkee lähtötilanteen joka oli melkoinen ryteikkö, tasoituksen jälkeen ja valmiin lopputuloksen.

Viisi tuijaa pitää vielä hakea, sitten on aidalla mittaa riittävästi. Lisäksi ojan reunassa kasvavat pajut raivataan tänä vuonna pois. Aita suunnattiin tien reunan mukaan, eli se kaartuu loivasti. Ojan piennar on valahtanut vuosien saatossa, se pitää vielä kaivaa tai kaivauttaa takaisin ryhdille jossain vaiheessa.

Kevätjuttuja

Kerron siitä lisää kenties huomenna...

Näin lausuin tätä edeltäneessä postauksessa. Noo, paheisiini kuuluu asioiden lykkääntyminen jonnekin tulevaisuuteen koska ja siksi (lisää tähän tekosyitä, katastrofeja ja muita viivytyksiä).

Mutta tuli se kevätkin kaiken sateen ja kylmän takaa. Puuhattu on aivan tolkuttomasti. Tolkuttomasti siis sanan siinä merkityksessä että puuhaa on ollut paljon mutta myös siinä merkityksessä että en usko ihan kaikkien ihmisten pitävän tätä touhua täysin järjellisenä.

Huonon sään töitä on mm aiemmassa postauksessa mainittu hevosten siistiminen. Käytinkö oikeasti sanaa "mainittu", postaus näytti hetkellisesti lievältä avautumiselta. Joka tapauksessa alla olevassa kuvassa on hevosfarmarin rakkaimmat esineet talvikarvan häätämisen aikoihin:

Suka ja sakset liittyy pelkästään harjojen ja häntien siivoamiseen. Joskus muinoin kun olin nuori ja innokas, harjailin talvimammuttikarvasuomenhevosta sualla siistiksi. Sitten tulin vanhemmaksi ja viisaammaksi, kenties laiskemmaksikin, ja otin käyttöön metallisen hikiviilan sahalaidan. 20 minuuttia per hevonen ja irtokarva on poissa. Joidenkin yksilöiden kohdalla käsittelyn joutuu toistamaan kertaalleen, mutta ei ole paha rasti verrattuna siihen sualla nytkyttelyyn. 

Näissä kuvissa sama hevonen suoraan tarhasta haettuna ja 20 minuutin käsittelyn jälkeen.

Ei, tässä ei ole kynitty Joutoeläintilan

päivän lounasta. Tässä on vain saalis hevosten puunaamisesta...

Sehän on siis ihan oma syyni, että nämä on tälläisiä karvakasoja. Olen vain maailman laiskin loimittaja, vaikka joka vuosi päätänkin että ensi syksynä aloitan ajoissa ja loimitan koko talven. Into loppuu pariin päivään. Jos sattuu olemaan talvella kilpaileva hevonen tallissa, niin sitä loimittelen ja muut kasvattaa mammuttikarvan ja loimitellaan vain kamalimmilla keleillä. On siinä hyväkin puoli vaikka keväällä kiroiluttaa. Nimittäin keskitalven kovilla pakkasilla ei tarvi stressata että paleleeko hevoset kun tallin lämpötila laskee +10 asteesta nollan tuntumaan. Voi keskittyä koko tarmollaan stressaamaan mm sitä että jäätyykö vesiputket ja lähteekö auto käyntiin.

Huonon kelin hommina tuli myös purettua hevosten laitumien aidat. Aloittaessa oli aina hyvä sää ja joka kerran lopettaessa taivaalta satoi tiskirättejä ja kaikki vaatteet oli märät. Tässä touhussa oli olemassa sellainen epämääräinen takaraja, että kaivinkone oli tulossa aukomaan tukossa olevia ojia "kunhan vähän kuivaa", joten aloitin homman hyvissä ajoin ettei tulisi kiire. Laitumien purkamisesta hyviä puolia miettiessä tuli oikein yksi oikeasti hyväkin mieleen: lankojen inventointi.  

Note to myself: en enää ikinä kerää lankoja pois epämääräisenä takkukasana vaan kerään langat heti vyyhtiin. Aivan uskomaton työ selvitellä ja pyöritellä miljoonassa solmussa olevia lankoja! Nämä kaikki ei siis ole tänä keväänä purettuja, vaan aiempiakin mukana.

Ja toinen note to myself: jos lanka katkeaa niin uusin sen heti seuraavaan solmuun saakka. Ei enää koskaan aitoja, joissa on eri laatuja lankoja parhaimmillaan 20 cm:n mittaisina pätkinä kun on "ihan vaan äkkiä" korjattu. Ihmekös tuo jos samasta kohdasta on aina rikki, ei mikään sähkäle voi kulkea tuollaisessa "aidassa". Onhan noissa hieman eroa kun vertaa takkuisena kerättyjä siisteihin. Aion myös jatkossa käyttää vain muutamaa erilaista lankaa aidoissani. Yhtä väriä ja paria eri paksuutta. Pysyy kokonaisuuskin huomattavasti siistimpänä siten. Puretuissa löytyi 5 eri vahvuutta ja ainakin saman verran erilaisia värejä.

Ostaisitko sinäkin kimon?

Väitän, että jokainen 80-90 -luvuilla ratsastusta harrastanut muistaa Miltonin. Milton oli kuin satuhevonen, vitivalkoinen ja loistava kilpahevonen - yhä edelleen moni pitää sitä maailman parhaana estehevosena.

Milton ja ratsastajansa John Whitaker. Kuva on netistä löytämäni eikä siis omani.

Olihan se upea hevonen. Ja todella tyylikäs ratsukko. Whitaker ratsasti kauniisti, eleettömästi ja antoi hevosen lahjakkuuden puhua. Sekä urheilullisesti huikea ratsukko että myöskin visuaalisesti.

Takuulla jokainen tyttö joka Miltonia seurasi kilpailuissa tai tv:stä haaveili omasta kimosta. Niin minäkin, tätä haaveilua ei yhtään laimentanut Miltonin kilpauran päätyttyä omaan menestykseensä kivunnut ravuri Quick Boreal. Valkoinen on saatava! Tämä ajatus ei koskaan mielestä poistunut ja ostinkin sitten oman kimon 2009.

Tänään tätä omaa kimoa puunatessani mietin että millä helsmetillä Miltonin hoitajaparka sai sen pidettyä valkoisena. Toivottavasti hän sai kärsimyksistään riittävän palkkion. Olin myös ihan varma, että hoitaja totesi että ehkä on vaan parempi mennä oikeisiin töihin, hevosala on niiiiin nähty. No, tarkemmat tutkimukset internetin syövereissä opettivat minulle, että tämä hoitaja oli Malin Baryard. Malin on nykyään yksi Ruotsin parhaista esteratsastajista. Ei oo ihan hirveästi Malinilla kimoja näkynyt!

Minä olen tänään harrastanut hevosten puunausta kurjan kelin ansiosta. Kerron siitä lisää kenties huomenna. Mutta se kimo. Huoh. 40 minuuttia sormet hapoilla puunaamista ja tuloksena on edelleen ruskeansävyinen häntä ja keltaraidallinen harja :( On ehkä ihan hyvä että Hölmykkä ei ole järin innostunut kilpahopusen elämästä, en ole ihan varma saisinko sitä kerta toisensa jälkeen valkaistua edustavan näköiseksi. Lisätään siis "jahka kelit kuivuu" -tehtävien asioiden listaan Hölmykän pesu. Alan ymmärtää miksi kimoshampoot on niin kalliita, siis sellaiset oikeasti toimivat. Epätoivoiselle ihmiselle saa myytyä ihan mitä vaan, millä hinnalla vaan, ja jos tuote toimii niin se tollo tulee uudelleenkin kaupoille.

Piehtarointia kuratarhassa + päälle unet pää *-kasassa = hienosti raidoitettu tukkalaite.

Hieno liukuvärjäys saadaan aikaan juoksentelemalla savea sisältävällä alueella kevätmärkien aikaan. Ei lähde pelkällä vesipesulla, eli on ns haalistumaton kestoväri.

Osta sinäkin kimo!

Mieletön puukökkä

Johan sitä tuli mainittua aiemmin, että projekti pääsi hieman paisumaan. Siispä muiden hymistellessä kaikkea ihanaa ja keväistä pääsiäisenä meillä kaadettiin edelleen puita. Tulin keulineeksi asian kanssa niin paljon, että kutsuin veljet perheineen äiteen tyä toiseksi pääsiäispäiväksi klapikökkään. Pitihän niitä puita olla sitten niin paljon ettei pääse kukaan sanomaan tyhjällä kärryllä ajelusta eikä sekään pahitteeksi ole jos kaupunkilaistuneet velimiehet oli illalla väsyneitä.

Sitä tuntee ihminen itsensä niin kovin pieneksi tiiratessaan niskat lähes sijoiltaan puuta joka pitäisi saada kumoon. Ahdistavaa tunnelmaa ei yhtään lievitä tietoisuus siitä, että tätä lajia riittää vielä pitkään Joutoeläintilalla.

Ei muuta kun köyttä kiinni puuhun, nää on jo sitä mittaa että vetämättä ei kaadeta. Etenkään kun tupla-bonuksena hommassa on se, että kaatotila on melko kapea ja kaikkialla ympärillä on joko korkeita puita tai muuta estettä.







Koskapa akkuvammainen traktori ei halunnut osallistua tähän urakkaan, vetopesti lankesi urhean maastokulkineen harteille. Ja allekirjoittanut vetämään - elämänsä ensimmäistä kertaa, kuinkas muutenkaan. Se on muuten ihan vaan vähän jännittävää touhua, kun istut ratin takana pakki päällä ja silmäilet puuta miettien että yltääköhän se tänne asti. Kaatuessaan se näyttää koko ajan enemmän siltä että todellakin se yltää!! Todellisuudessa ei sitten ollut edes lähellä, komeasti tanner tömisi kaikesta huolimatta. Pieni ylpistymisen tunne valtasi mielen onnistuneesta vedosta, mähän oon ihan ammattilainen tässä!






Ihaillessani onnistunutta kaatoa oli tämä näky hieman pysäyttävä. Edellisenä päivänä kaadettu iso puu koki melkoisen kolhun toisen rysähtäessä päälle köllöttelemään. Pieni muistutus itselle paristakin asiasta; siitä, että ne turvatoimet ei todellakaan ole liioiteltuja näissä hommissa sekä siitä, että on ihan perusteltua kaataa liian lähellä rakennusta olevia osasta vaurioituneita tai jopa pystyynkuolleita puita.











Koskapa ehdin jo pitää ensimmäisen puun jälkeen itseäni suurenakin metsurinaisena (kyllä, maasturista käsin on helppo olla metsuri), niin pitihän sen seuraavan mennä sitten aivan kätöseen. Puu oli edellistä pienempi, mutta hankalasti vino aivan väärään suuntaan. Tunsin kyllä autoon että köysi löystyy, kaasua painaessa ainut liikehdintä oli alaspäin kun maasturi kaivautui auringonpaisteessa pettäneeseen hankeen.

Puuhan käytti tilaisuuden häikäilemättömästi hyväkseen ja laittoi maate ankkojen tarhan katetun osan päälle - minnepäs muuallekaan. Jos olisi päässyt ruma sana asian tiimoilta niin kertoisin siitä nyt. Kaikesta päätellen hyvin tehty katos kun ei juurikaan hajonnut. Ja ankathan on puu-urakalta piilossa sisätiloissa. Olisihan tuo puun pilkkominen varmasti ollut mukavampaa maassa, mutta näyttipä tuo tuonne ylöspäinkin sujuvan ;)

Lähes kaikki tälle keväälle päätetyt puut on nyt kumossa ja äiteellä on ens talven polttopuut. Lauantaina tuikattiin kokko tuleen ja voin kertoa että oli ihmiskunnan tunnetun historian vastentahtoisin kokko. Ei syty, ei millään. Ei pala, ei millään. Työn ja tuskan takana oli tuonkin kasan polttaminen, aikomuksena ollut risujen lisääminen sai jäädä. Jotenkin sitä luulisi että kuivat risut palaisi tosta noin vaan kuivalla säällä. Ei pidä luulla vaan pitää tietää....

Tiistaista tuli sitten lähes täydellinen lepopäivä. Kropasta löytyi sellaisia lihaksia joiden olemassaoloa ei tiennytkään ja ne kaikki oli luonnollisesti todella kipeitä. Sen verran päätettiin puhdetöitä tehdä, että vähän kyhöstetään risuja ettei niitä tarvi juhannukseen saakka polttaa. Vaan kas, nepäs roihahtikin iloiseen liekkiin ja poltetuksi tuli lähes kaikki jäljellä olleet risut. Kai ne oli sitten kuivuneet lisää tuulessa ja auringossa, kettuilulta se silti tuntui.

Soutulavittan tarina

Joutoeläinfarmari on sitä lajia eläjiä, jotka arvostaa itseä vanhempia asioita. Pidän kovasti tarinoista, joissa seikkailee jokin suvussa triljoona sukupolvea ollut esine tai jotain joka on tietyllä paikalla "ollut aina".

Joutoeläintilalla on vanha tupa. Sellainen ihan sympaattinen pieni talo. Siinä ei ole asuttu vuosikymmeniin ja edeltävä asukas on uudisrakennuksen myötä muuttanut tuvan pajanteeksi. Jaa että mikä on pajanne? No se on sellainen pajantapainen kyhäelmä, tuvan seinään on vedetty moottorisahalla reikä sekä laitettu ei-täysin-tiiviit peltiset pariovet ja lattiassa on rasvamonttu. Vanhan rakennuksen raiskaamista, sanon minä.

Sinänsä asiassa ei paljon menetetä, koska vanha tupa on todella lähellä tietä. Ei siitä asumusta itselleen olisi saanutkaan, mutta on se silti vähän surullisen näköinen. Asiaan tulee muutos, tuvasta on nimittäin jo Kartanon rakennuslupia haettaessa tehty toimenpideilmoitus että se puretaan tässä rakennustoiminnan yhteydessä.

Vanhasta kalustosta ei tuntunut olevan jäljellä mitään muuta kuin yläkerrassa oleva, entisöimistä kaipaava sivustavedettävä. Se on surullista. Vanhoihin rakennuksiin vain jotenkin kuuluu tiettyjä asioita, joidenkin juttusten vain kuuluu olla "aina" jossain. Kai se on jonkinlainen feng shui jokaisessa tilassa.

Vanhaa navettaa purettaessa vuonna 2009 löytyi riemastuttava määrä aarteita navetan ylisiltä. Oli pientä sälää kuten lääkepulloja ja lapsen kengät, ja vähän isompaakin mm kelkka ja soikko. Ja Joutoeläinfarmarin iloksi soutulavitta elikkäs keinutuoli. Lähes kokonaisena ja vain kolmeen osaan hajonneena! Päätin heti silloin että tämä pidetään ja tämä kunnostetaan. Soutulavitta säilöttiin autotalliin odottamaan aikaa parempaa.

Parempi aika koitti sitten 2016. Joutoeläinfarmarilla on eno, joka on todella taitava käsistään. Hänen käsialaansa on mm Joutoeläinfarmarin piian peili. Enolta sitten tiedusteltiin että korjaisiko soutulavittan ja lupasi tuo korjata. Joitain palikoita puuttui kokonaan, toinen jalas oli poikki ja kaikki liitokset oli väljääntyneet. Tuoli heinänhakumatkalla traktorin kauhaan ja menoksi! Tänään hain ehjätyn mööpelin enolta. Tuli kyllä hieno! On sääli, että alkuperäisestä tekijästä ei löytynyt tietoa, enonikin oli tutkinut tuolia sillä silmällä jos löytäisi viitteitä tekijästä. Niin, käsityönä tehtyihin huonekaluihin tosiaan jää puusepän käden jälki ja tekijän voi tunnistaa muustakin kuin signeerauksesta!

Soutulavitta tilapäissijoitettiin samaan osoitteeseen kuin niin moni muukin Kartanon valmistumista odottava huonekalu - Äiteen tyä. Joutoeläinfarmarin äidin nurkat on todella kysytty säilytyspaikka kaikenlaisille hankinnoille. On herätehankintoja, antiikkilöytöjä ja Kartanon alkuperäinen sivustavedettävä entisöinnissä käytettynä. Ja mm extempore käteen jäänyt piano.

Kaunis vanha soutulavitta on Joutoeläinfarmarille hyvin merkityksellinen mööpeli. Kuten jo mainitsin, pidän siitä että joitain asioita kulkee suvussa tai paikassa sukupolvesta toiseen. On jotenkin hienoa että se jokin on nähnyt niin paljon enemmän kuin minä (kyllä, puisissa huonekaluissa on sielu). Tämä tuoli vain kuuluu tänne. Se on ollut jo vanhassa tuvassa ja sille on paikka Kartanon tuvassa. Toisekseen merkittävää on nyttemmin enoni kätten jälki - kuten puusepästä niin myös entisöijästä/korjaajasta jää oma jälkensä huonekaluun. Ihailen ja arvostan suuresti enoni kädentaitoa, hänen töitään on jo useampi lahjaksi saatuna ja pyynnöstä tehtynä. Eikä nämä varmasti tähän lopu. Ja mikä sen paremmin vaatimattoman tekijänsä kehuu, kuin hieno työnjälki.